On se jännä juttu, miten vanhemmaksi (ja viisaammaksi...?) tullessaan itselle riittää se, ettei tarvitse tehdä YHTIKÄS mitään. Pienenä oli pakko koko ajan olla menossa jonnekin suuntaan, tehdä jotakin, rakentaa jotain, kiivetä johonkin, eikä koskaan tuntenut oloaan väsyneeksi, vaikka lämpötila olisi hiponut kolmeakymmentä. Eikä merivesi ollut koskaan liian kylmää uimiseen... Huulet sinisinä uitiin siihen asti, kunnes joku vanhemmista ja viisaammista (lue: tylsemmistä) tuli komentamaan ylös vedestä, kun mukulat olivat hypotermian rajoilla. Vietin muutaman ihanan, varsin lokoisan päivän mökillä lojuen riippumatossa ja kärvistellen 27 asteen lämpötilasta... Ja sekin oli mitattu varjosta. Kerrottakoon kaikille, että olen ehdottomasti varjo-ihminen, suora auringonpaiste saa pään särkemään ja mielen hurjan väsyneeksi. Lämpö on okei, mutta hiukan pienempinä annoksina...

Ah, lojuin siis riippumatossa, ja ainoa liikkeeni tasaisin väliajoin oli kirjan sivun kääntäminen, välillä kurottauduin rapsuttamaan koiraa tai tuijottamaan merelle... Vastapäätä lahtea olevilla mökkinaapureilla tuntui olevan riemu ylimmillään lasten kiljauhduksista päätellen. En oikeasti ymmärrä, miten se kikatus, rääkäisyt ja polskinta kuuluivat kaikki niin selvästi lahden toiselta puolen. Viritin lapsuusmuistojani ja mietin, etä aikanaan sitä itsekin jaksoi pulikoida tuntikausia vedessä, ja serkkujen luona suurinta hupia oli ponttonien väliin kiinnitetyn moottoriveneen alitse sukeltaminen... Taas yksi asia, mitä en aio kertoa siskonpojalleni siinä pelossa, että lapsiparka tajuaa ottaa mallia.

Olin muka-ahkera ja keräsin sieniä (kantarelleja, lampaankääpiä, orakkaita, herkkutatteja). Sienten keräämistä en ole koskaan pitänyt työnä, vaan se on aina tuntunut hauskalta; mikäs sen mukavampaa, kuin etsiä sammalikkoon piiloutuneita luonnonherkkuja ja tuntea aina yhtä suurta iloa, kun löytää syötäväksi kelpaavia sieniä. Jotakin siitä lapsuuden loppukesistä ja syksyistä jäänyt jäljelle: into etsiä aarteita.