Tänään minulla on taas edessä mitä mukavin tapa viettää tiistai-iltaa. Aion nimittäin kaivaa rinkkani naftaliinista, etsiä passini, laittaa pesemäni vaatteet ynnä muuta oleellista tai vähemmän sellaista rinkkaani ja varmistautua Hollannin valloittamiseen. Olen keksinyt neljän päivän reissulleni tavoitteenkin. Se on schapendoes. Tahtoisin nimitäin mieluusti moisen ihmetyksen nähdä ns. oikeassa ympäristössä, joskin Amsterdamin kadut eivät ehkä ole aivan luonnollisin ympäristö lammaspaimenkoirille... Elän silti toivossa.

Jännää, että olen taas menossa reissaamaan. En oikeastaan ole sisäistänyt koko asiaa, enkä osaa miettiä, että matkustamme jo huomenna. Ehkä matkatohkeilu iskee viimeistään lentokentällä tai koneessa sentään ainakin. Eilen pohdimme Hobitin kanssa yksissä tuumin, että onko hostellihuoneessamme edes sellaista ihmetystä kuin vessa ja suihku. Eipä tullut Hobitin kaverilta, jota siis menemme tapaamaan, kysyttyä moista. Luultavasti vastaus on ei. Voi surku, mutta onhan sitä pahemmissakin loukoissa öitä vietetty, ja neljä yötä sitä pärjää ihan missä tahansa, luulen.

Tänään ajattelin vielä mennä kiipeilemään Daiquirin, Hobitin ja Kämppis laivastopojan kera, joka tosin on piakkoin entinen kämppis, kun herra meni ja ostaa asunnon ensi viikolla. Ikävähän tässä tulee, joskin eräänlainen kommuuniasuminen ja koirien yhteishuoltajuus on ajoittain ollut hankalaakin ehkä. Olen silti oppinut monia asioita: Kuten sen, että kahdella miehellä voi olla KYMMENIÄ mustia sukkia, joista yhdetkään eivät muistuta toisiaan tai siis ole pari. Jännitystä pyykin pesuun... Silti tiedän, että tulen herran seuraa kovin kaipaamaan. Oli hauska tehdä yhdessä ruokaa, juoda kalsarikännit tai pelata Nintento Wiillä ensimmäistä Super Mario Brossia tuntikaupalla. Vaan eihän herra Timbuktuun muuta, jokusen kilometrin päähän vain.

Nyt vien omat schapendoesini ulos, käyn kirjastossa, haukkaan jotakin ja kiidän vähitellen kohti kiipeilyseiniä... Loppuillan vietän pakkaillen ja tehden asuntoni miesvahvistuksille smetanakalaa pitkästä aikaa. Ah.